perjantai 25. syyskuuta 2015

Kermainen Hoi Sin tofu

Käväisin Vegekaupassa ostoksilla tässä jokunen viikko takaperin ja mukaan tarttui mm. tofua. Tietenkään en nyt enää muista, et mitä tofua se oli, mut keltaisessa paketissa ja tais olla halvin. :D
Mungpapu-vermiselliä oli kaapissa valmiina, ku lähikauppana sattuu olemaan Asian Minimarket ja sieltä kaikkee tollasta saa tosi edullisesti. Josku Punnitse & Säästä-kaupasta ostin paketillisen, joka maksoi muistaakseni 5 euroa. Tolla oli hintaa muistaakseni 2,50e.

Hirveesti en tofua oo käyttänyt, koska en oo sitä missään ravintolassakaan vielä saanut sellaisena, et olis erityisen miellyttävää syödä. Ei ollut siis mitään odotuksia sapuskan suhteen, mut hyvää tuli! Jotenkin erilainen, kiinteämpi koostumus oli tässä tofussa, ku niissä mitä aiemmin oon syönyt.
Nomnom. 

Gluteeniton tä annos ei ole, koska tossa Hoi Sin-valmiskastikkeessa on vehnäjauhoa. En sitte alusta asti lähtenyt itse tekemään kastiketta, koska ei löytynyt kaapista mitään juoksevassa muodossa olevaa makeuttajaa, seesamiöljyä ja riisiviinietikkaa.
Kaupassa teki hirveesti mieli herneitä ja papuja, ni niihin sit sorruin pakastealtaalla (ja säilykeosastolla). Kääk! Hengissä kuitenkin edelleen. :3



Ainekset:

300g tofua
1ps vihannessekoitusta (porkkana, papu, herne, kukkakaali)
1-1,5dl Hoi Sin-kastiketta
Öljyä
Soijakastiketta
Kasvikerma
Suolaa
Chilitahnaa
Mungpapu-vermiselliä

Kuivaa tofu esim. talouspaperilla ja kuutioi. Paista sitten öljyssä. Ite heitin jo tässä vaiheessa soijakastiketta ja chilitahnaa joukkoon, jos siitä vaikka tofuunkin jotain tarttuis.
Sitten kun väriä on vähän tullut pintaan, niin heitä Hoi Sin-kastike ja vihannessekoitus joukkoon. 
Anna muhia kannen alla viitisen minuuttia ja heitä kasvikerma (kaurakermaa käytin itse) joukkoon. Maista ja lisää tarvittaessa suolaa ja soijakastiketta.
Tarjoa vermisellin kanssa. 

Nopea tehdä ja hyvääkin vielä! :)

tiistai 15. syyskuuta 2015

Murtunut nilkka ja revenneet nivelsiteet

Viime tiistaina kaveri jakoi facebookissa artikkelin, jossa kehotettiin olemaan erossa puhelimesta ainakin 50 minuuttia päivässä.
Tästä innostuneena laitoin koirat valjaisiin ja lähdettiin maastolenkille. Puhelimen jätin totta kai kotiin. 

Tässä seuraus:




Kuljettiin pelloilla ja metsässä ja sitte jossain ryteikössä, kunnes päästiin taas mutaiselle traktorin tekemälle reitille, jossa kasvoi myös pitkähköä heinää. Siinä sitten astuin jotenkin huolimattomasti johonkin piilossa olevaan koloon ja vasen jalka muljahti, mutta sain pidettyä tasapainon - kahden askeleen verran. Parin askeleen päästä astuin tuollaiseen piilokoloon uudestaan, mutta oikealla jalalla. 
Aika tuntui hidastuvan ja lähes äänettömästi kaahuin kyljelleni. Kuului vain "klonk-krunts-poks". Siinä sitte istuskelin hiljaa, eikä päässäkään tainnut liikkua mitään. En ainakaan muista miettineeni mitään. Kävi tietty mielessä, että parikymmentä metriä aikaisemmin kun olisin kaatunut, ei olis kukaan sitä nähnyt. Olisin jäänyt pienen mäen toiselle puolelle istumaan pitkään heinään - varmaan istuisin vieläkin, ku oon niin hyvä pyytämään apua. :D 
Lähistöllä sattui onneksi olemaan auto parkissa ja nuori mies tulikin auttamaan ylös, ku oli kaatuminen näyttänyt niin pahalta. Ensin yritin kyllä itse nousta ja sanoin, että pärjään kyllä, mut enhän sieltä si ylös päässyt ja jalkaan sattu ihan älyttömästi. Kiitosta avuliaalle miehelle! 
Ylös päästyäni klenkkasin si läheiselle penkille ja tajusin, ettei mulla oo puhelinta mukana. Jeee! 
Kaksi ala-asteikäistä poikaa seuraili vieressä, et mitä oikein ähisen ja toinen sitten lainasi puhelinta, jotta saan soitettua itselleni kyydin kotiin. Muistin tietenkin vaan äidin ja isin numerot ulkoa, mut sain iskän kautta pikkuveljen kiinni, joka lähtiki tätä rampaa hakemaan sitten. 

Siinä penkillä sitte istuskelin ja otin kengän pois. Kiva turvotus näkyi heti jonkin verran ja oli kosketusarka. Ajattelin, et varmaan nyrjähtänyt pahasti. Arviolta puolisen tuntia istuskelin ja itkin siinä penkillä kurjaa kohtaloani. Kyllä se jalka kipeä oli, mut ei niin kipeä, et pelkästään sitä olisin vollottanut. Varmaan sit säikähdin jotenki niin kovin. En tiiä. 
Sit lähdin klenkkaamaan, että pääsen tien viereen bussipysäkille odottamaan, ku en osannu veljelle neuvoa, et missä oon. Kävely kesti iäisyyden - tai ainaki vartin, et sain sen maksimissaan 500 metriä käveltyä. Uskomattominta on, että siitä penkin ohi meni ihmisiä koko ajan, samoin ku kävelin eikä yksikään pysähtynyt kysymään "onko sulla kaikki ok?", vaikka täysillä vollotin. Kaikki ohikulkijat kuitenkin varmasti näkivät ja katsoivat päinkin. Alko niin surettaa ja ärsyttää ihmisten piittaamattomuus, et itkin sit viel senki takia. :D  
Noh, pysäkillä nypin koirista muutamat punkit ja sit veli jo tulikin noutamaan. Salosta asti tosiaan.
Kysy, et viekö päivystykseen, mut ajattelin, et ei siellä mitään nyrjähtäneelle nilkalle tehdä kuitenkaan ja pyysin viemään kotiin. 
Kerran aiemminkin on nilkka mennyt ja kävin 3kk vammasta lääkärissä ku ei vieläkään ollu parantunu, mut ei sille mitään tehty. Ei kuvattu, kokeiltu tms. Sanoi vaan, että kyllä se siitä paranee. Juu, niin parani. 6kk myöhemmin alko kävely sujua paremmin ja vuoden päästäki vielä välillä sattui. Askelkyykkyjä en sen jälkeen ole voinutkaan tehdä.

Kotona si lepuutin jalkaa ja pidin ylhäällä. Alko mustelma kehittyä ja kävely tuntu ihan hirveeltä. Kävin keittiössä hakemassa vettä ja se särky, mikä levossa alkoi... Hyi. Heilutin vaan käsiä ja kiroilin, ku ei muutakaan voinu. 
Siin kohtaa päätin, et aamulla vois lääkärissä käydä, jos jatkuu tällasena. Yön sain kuitenkin nukuttua ihan hyvin, ku roikotin jalkaa sängyn ulkopuolelle ja olin siihen sitonut huivin vähän tukemaan.  



Aamulla koitin koirat käyttää ulkona, eikä siitä tullut kyllä yhtään mitään. Kipu oli niin hirvee, että hammasta sai purra ja silmät vaa pyöri päässä. Soittelin si terveysaseman ajanvaraukseen heti ku pääsin takas kotio.

Sain lääkärille ajan, eikä edes koskenut jalkaan kun jo sanoi, että nivelsiteet ainakin on revenneet. Oli sen verran paljon turvotusta ja mustelmaa. Sitten kokeili taivutella ja lähetti röntgeniin. 
Olin tietty kävellen liikkeellä, mut röntgenistä menin si bussilla kotiin ku alko olemaan taas kipua kivasti. Reilun tunnin päästä soiteltiinkin, et pitää lähteä päivystykseen, koska nilkka on lisäksi murtunut. Jeee! Ilmankos olikin kipeä. :D


Päivystyksessä istutettiin pyörätuoliin ja arvioinnissa ehdotin, että laitettais jalkaan joku muu tuki ku kipsi, et pystyn paremmin koirien kanssa ulkoilemaan ja muutenki elämään. 
Hoitaja totesi, et "Kai sinä ymmärrät, että jalkasi on murtunut? Se tosiaan vaikuttaa elämääsi jollain tavalla rajoittavasti ilman kipsiäkin."  Hehee. Niinhän se taitaa vaikuttaa.

Lääkärille sit pääsin ja se taas väänteli ikävästi kinttua. Sit laitettiin murtumaortoosi ja joustavia sidoksia eli ei kipsiä. Jeee! Ja kyynärsauvat sain kans. Nice. Helkkari. En kyl alkuun osannu yhtään käyttää niitä. Jotenki meinas ihan väärään tahtiin mennä.
Lääkäri ohjeisti, et heti saa alkaa jalalle laittaa painoa, koska luut on kohdakkain, mut kivun mukaan. Ja nivelsiteitä kans saa reenailla heti ku vaa pystyy. Tasapainolautaa ja sellasta. 
Keppejä suositteli käyttämään ainaki viikon-pari aktiivisesti. Oonki niitä nyt muuten käyttäny, paitsi koirien kanssa ulkoillessa. Murtumaortoosi on käytössä 4-6 viikkoa ja nilkkaa voi tukea pidempäänkin (ainakin kuntoillessa), koska herkempi nyt vahingoittumaan uudestaan kun nivelsiteet revenneet ja luu hauraampi. Nivelsiteiden paraneminen onkin sit vähän pidempi operaatio. Puolesta vuodesta oli puhetta.


Nyt on viikko mennyt murtumasta ja turvotus on ihan kivasti laskenut. Mustelmatkin alkaa haalistua, vaikka tuntuu, et uusia mustelmia tulee joka päivä. Varpaisiinki tullu söpöt tässä muutaman päivän aikana. Lisäks turvotuksen laskiessa huomasin, et ku rapsutan tai silitän nilkkaa päältä, ni tuntuu ku joku naputtais varpaita. Outoa!

Jos positiivisen kautta tätä katsoo, ni oon ainaki käsiä saanu reenattua noiden keppien kanssa. Hyvä, hyvä! :D




Sellaisia kuulumisia täällä.